Katselin huvittuneena tallin kulmalta, kun Juhi paapoi kaksivuotiasta lämminveriori Ivan Bassia tallinedustalla. "Mitä isin oma kultapoitsu", kuului lepertely piilopaikkaani asti ja jouduin pidättelemään tirskahteluani. Hetki oli ehdottomasti ainutkertanen, sillä useimmiten mies tuhahteli minun hellyydenosoituksilleni ja väitti, että kaviokkaat seisovat tallissa vain ja ainoastaan siksi, että ne tuovat leivän pöytään (tai ainakin yrittävät, kyllä ne enemmän leipää itse kuluttavat kuin tuottavat). Juhi oli Ivanin kolmien ensimmäisten ravien jälkeen kiintynyt entistä enemmän oriin ja kutsui sitä lempinimellä "Rahasampo", sillä Ivan oli tullut kahdesti kolmanneksi ja viimeisissä raveissa voittanut koko lähdön. Olin tottakai itsekin tyytyväinen orin juoksuun, mutta orin ura ei vielä ollut täysin selvä - mitä tahansa voisi sattua ennen Ivanin parhaita vuosia. Toivotaan kuitenkin, että kaikki menee hyvin ja Ivan jatkaa menestymistään samaan malliin!

Juhin kadottua viemään Ivania tarhaan minäkin uskaltauduin tallille, josta nappasin mukaan karsinassa nuokkuvan Vildan (Rosdalens Vilda) mukaani käytävälle. Vildan nuokkuminen oli tosin silmänlumetta, sillä hetken ihmeteltyään Vilda muisti, että hänen pitää olla Hurja ja Uskottava Poni. Onneks olin oppinut väistelemään Vildan viuhuvia kavioita ja teräviä hampaita, joten valjastus sujui varsin näppärästi, vaikka kimo tamma mököttikin käytävän perällä varsin maansa myyneen näköisenä. "Hei ennen kuin lähdet, voit sä auttaa mua tän yhden hihnan kanssa", käytävälle ilmestynyt Juhi kysyi ja heilutteli kädessään Mymmelin (Mymlan) alaremmiä. Huokaisin ja kävin laittamassa Mymmelille hihnan oikealle paikalle (miten mokoma mies oli taas saanut sen irrotettua valjaista!) ja korjasin samalla pari muuta kiinnitystä. Kyllähän se tuosta varmaan oppisi, kunhan tarpeeksi harjottelisi. Päätimme lähteä kärryttelemään samaan suuntaan, joten kiinnitettyäni kärryt murhanhimoisen näköisen tamman perään, ohjasin sen pihalle odottamaan Juhia ja Mymmeliä. Muutamaa kiukkuista steppiaskelta myöhemmin Juhi vihdoin saapui tallista pihalle ja pääsimme lähtemään lenkille. Koska Juhilla oli isompi poni, he saivat luvan mennä edellä, mikä ei kyllä omaa ajokkiani kovin miellyttänyt. Jäisimme kuitenkin jossain vaiheessa jälkeen, mutta ehkä vetoponi auttaisi Vildaa vähän kirimään normaalisti niin laiskan löntystelyn sijaan. Jos vaikka Vildasta putkahtaisi esiin pieni raviponi, vaikka uskon kyllä sen olevan vähän liian kaukaa haettua... Vildaa kun ei voisi vähempää kiinnostaa painella lujaa, kun saman matkan voi taittaa verkkaisestikin.
 
Yleisesti ottaen Loimupirtin elämä on mennyt omalla painollaan. Loimun Mami ja Loimun Ebba ovat uusimmat kotiin jääneet tytöntylleröiset ja viimeisimpänä syntynyt Loimun Nougat eli Nuka menee myyntiin, kunhan tuosta hieman kasvaa. Syksykin on saapunut Loimupirttiin ja olemme saaneetkin lämmittää itse pihapirtin useampaan otteeseen, asuintalosta puhumattakaan. Onneksi loimupirtti on pieni ja lämpeää nopeasti, joten tunnelma on ollut vailla vertaansa puitten ritistessä tulisijassa ja lyhtyjen valaistessa niin pirttiä kuin verantaakin. Eräs ilta istuessamme illemmalla iltaa Ennin ja Juhin kanssa pirtin terassilla alkoivat ensin naapurit koirat haukkua ja sen jälkeen kuului häkellyttävän läheltä suden ulvontaa. Kaikki kolme hyppäsimme sillä sekunnilla penkeiltä ylös ja ainakin minun niskavillani olivat pystyssä ja vauhkona vilkuilin pimeyteen. Lukittauduimme pirttin pöydän ympärille ja Juhi kaivoi kämmentietokoneensa taskusta ja soitti samantien naapurin isännälle. Sieltä saimme tietoomme että yksinäinen susi oli maleksinut poroaitauksen lähettyvillä, mutta lähtenyt lipettiin, kun naapurin koiralauma oli herännyt eloon tarhassaan. Todennäköisesti susi on vain ohikulkumatkalla ja ainakin toivottavast jättää ponimme tulevaisuudessa rauhaan!
 
Kello näytti jo sen verran, että lähdimme Ennin kanssa talliin jakamaan poneille iltakauroja. Olimme yhteistuumin kuskanneet joka iikan sisälle, kun oli alkanut kuuden jälkeen ripotella vettä taivaalta. Nyt sitä tuli jo kunnon tihkuna ja juoksimme nopeasti tallin suojaan. Ponit hörisivät kukin karsinoissaan, kun rapistelimme rehusäkkejä rehuvarastossa. Pongo ja Leo pitivät sellaisen elämöinnin, että viimeistään siinä vaiheessa lähistöllä liikuskelevan suden luulisi ymmärtävän kadota sinne mistä tulikin. Orikaksikko sai hyvän seuran Pomosta, joka paineli ympäri karsinaa häntä tötteröllä ja välillä kolisutti kaltereita hampaillaan. Vihdoin jokainen elämöitsijä oli saanut ruokansa turvan eteen ja jaoimme vielä iltaheinät ennen kuin sammutin tallista valot yövaloa lukuunottamatta ja lukitsin visusti tallin oven.