"Viisi päivää jouluun ja räntää eikun sataa", puuskahti puna-harmaaseen nuttuun pukeutunut pienenpieni tonttu-ukko vihaisesti tihrustaessaan Loimupirtin tallinvintin likaisesta ikkunasta pihamaalle. Tallitonttu Tauno antoi haikeana ajatustensa palata viime vuoteen, kun joulun alla pakkaset paukkuivat nurkissa ja lunta tuprutti sakeana peittäen maan pehmeään lumihuntuun. Silloin Tauno oli vielä ollut tonttukoulussa, mutta tänä vuonna se oli päässyt jatkamaan isänsä virkaa Loimupirtin tallitonttuna. Toista oli tänä vuonna, kun lumi ei tahtonut tulla pysyäkseen ollenkaan. Tauno alkoi jo todenteolla pelätä, että tästä joulusta tulisi synkkä ja loskainen. Eihän joulujen sellaisia kuuluisi olla! Tauno oli itse hyvin nuori tonttu, se ei ollut sadanviidenkymmenen elinvuotensa aikana nähnyt kuin pari lumetonta joulua ja silloin Tauno oli nykyistäkin pienempi eikä muistikuvia niistä jouluista ollut paljoa. Tonttuparka oli siis syystäkin huolissaan - miten Joulupukki edes pääsisi poroillaan Rovaniemeä pidemmälle?

 

Taunolla oli kuitenkin kädet täynnä töitä, eikä se ehtinyt jäädä sen pidemmäksi aikaa miettimään joulun kohtaloa. Talli oli vielä hiljainen, sillä aamu sarasti niin varhaisena, että talon väki nukkui vielä yöuniaan. Tonttu hiipparoi hiirenhiljaa vintiltä tikapuita pitkin alas ja kävi tervehtimässä jokaista ponia ja rapsuttamassa unisten asukkien korvantaustoja. Jopa tallin ilkeimmäksi otukseksi tituleerattu lämminveritamma Unna hörähti Taunon nähdessään ja pukkasi ystävällisesti tonttua olkapäähän. Tauno oli oppinut vuoden varrella tuntemaan kaikki asukkaat läpikotaisin ja ponitkin taisivat pitää Taunoa ystävänään. Kukapa ei silti Taunosta pitäisi, sen pieneen sydämeen mahtuvat kaikki otukset tallin pienimmistä hiirulaisista isoimpiin hevosiinkin. Tauno höristi korviaan kuullessaan liikettä pihamaalta ja katosi salamannopeasti varjoihin, kun tallin omistaja Sini kömpi unenpöpperöisenä tallinovesta sisään ja suuntasi rehuvarastoon. Taunon oli aika kadota hetkeksi ihmisten tieltä.

 

Tonttu vilahti avonaisesta tallinovesta pihamaalle ja suuntasi askeleensa kohti ikivanhaa savupirttiä. Sen terassin portaiden alla nukkui siiliperhe talviuntaan ja Tauno tarkisti, että lehdet peittivät kerälle käpertyneet otukset kokonaan. Sen jälkeen tonttu kiipesi pienenpienestä kolosta savupirtin vintille, jonne mahtui juuri ja juuri pieni tonttu seisomaan suorassa. Toisinaan, kun savupirtissä leivottiin tai sen leivinuuni lämmitettiin muuten vain, Tauno kiipesi tänne vintille ja käpertyi savupiipun kupeeseen lämmittelemään. Pirtinvintiltä löytyi myös aina seuraa, sillä siellä viihtyivät myös pikkulinnut sekä hiiret mainiosti. Tällä kertaa Tauno kaivoi taskunpohjaltaan sinne varaamansa juustokimpaleen ja ojensi sen kahdelle ruskealle hiirelle, jotka piipittivät kiitoksensa tontulle. 

 

Tallustaessaan pihamaalla Tauno ei voinut olla sadattelematta kastuneita töppösiään, sillä loskaksi muuttunut lumi kasteli tonttuparan villasukat läpikotaisin. Harmissaan Tauno polki maata niin, että kuraa räiskyi sen harmaille pöksyille jättäen ne hassun täplikkäiksi. Sadatellen Tauno tömisteli heinäsuojaan, johon tonttu oli jättänyt heinäsäkkinsä viimeksi. Tauno täytti säkin äärimmilleen tuoksuvilla heinillä ja heivasi täyden pussukan selkäänsä. Niinkin pieneksi tontuksi Tauno oli yllättävän vahva, eikä sille tuottanut ongelmia kantaa kaksi kertaa itsensä kokoista säkkiä olallaan kohti lähimetsää. Päästessään metsän siimekseen, tonttu pysähtyi ja vihelsi kimeästi. Eikä aikaakaan, kun puiden välistä tepasteli varovaisesti viisi peuraa. Tauno levitti heinät ison kuusen katveeseen ja silitti hymyillen pienimmän peuran silkkistä turpaa. Paluumatkalla metsästä tonttu poikkesi asuinrakennuksen kuistilla hakemassa tyhjään heinäsäkkiinsä auringonkukansiemeniä ja täytti talon vieressä olevan lintulaudan siemenillä. Iloinen sirkutus täytti pihamaan ja Taunon aamun työt olivat onnellisesti pulkassa. 

 

Vaikka Tauno oli hetkeksi unohtanut lumettoman sään, ei tontun mieli ollut parantunut aamuisesta. Harmissaan Tauno kiipesi heinävintille laitettuaan villasukkansa kuivumaan loimihuoneen katonrajaan ja katosi heinäkasan lämpöön torkuille. Tonttu uneksi hymy huulillaan rekiajeluista, revontulista, kirkkaista pakkasöistä ja hiljalleen maahan leijailevasta lumisateesta.

 

Tauno heräsi säpsähtäen, kun tallityttöjen kiherrys kantautui vaimeana heinäkasan keskelle. Tytöt olivat taas tulleet jakamaan tallikokemuksiaan heinävintille ja tonttu katsoi parhaaksi vaihtaa paikkaa. Ääntäkään ei kuulunut, kun tonttu kiipesi kattoparruille ja istahti hetkeksi miettimään seuraavaa siirtoaan. Lopulta Tauno päätti mennä tallin perimmäiseen karsinaan pitämään seuraa vanhalle shetlanninponitammalle Lydialle, joka joutui sairastamaan karsinassaan ikävän keuhkokuumeen takia. Tonttu kipaisi salaiselle reitilleen, jota pitkin se pääsi laskeutumaan suoraan pimeään karsinaan. Lydia höristi korviaan ja puhalsi lämmintä ilmaa Taunon kasvoille. Tauno kiipesi Lydian häntää pitkin ruunihallakon vanhan ponin selkään ja painoi päänsä tamman harjaan. Lydia jatkoi heiniensä rouskutusta ja Tauno nautti pehmeän karvan tunnusta poskeaan vasten. 

 

Kun tallista kuului enää tallityttöjen supina heinävintiltä, Tauno uskaltautui ulos karsinasta ja tonttu ei ollut uskoa silmiään. Joka paikassa kimalsivat joulunauhat ja satulahuoneen oven viereen oli tuotu iso joulukuusi, joka oli koristeltu piparein, omenoin ja joulupalloin. Tonttu hihkaisi innoissaan ja hyppelehti tallikäytävällä saamatta tarpeekseen joulumielestä, joka tulvi pieneen tonttuun niin, että Tauno meinasi vallan pakahtua. Tauno tanssahteli tallin ovelle ja avasi sen raolleen. Pihapiiriäkään ei ollut tuntea enää samaksi. Jouluvalot loistivat pimeydestä ja savupirtin ikkunassa paloivat kynttilät tuikkien lämpimästi. Asuintalon ovessa oli iso joulukranssi, joka tuoksui havunneulasille, männynkävyille ja joululle. Pihapiirissä tuoksui myös joku muu Taunolle tuttu tuoksu. Tonttu lähti seuraamaan sitä ja päätyi savupirtin eteen, jonka savupiipusta tuprutti savua. Tonttu kiipesi vintille ja kurkisti uteliaana alas savupirttiin. Kynttilän valossa hääräsi punaiseen essuun pukeutunut omistaja hyräillen ja leipoi sydämenmallisia joulupipareita nenänpää valkoisena jauhoista. Tauno hymyili leveästi ja oikaisi itsensä savupiipun kupeeseen hymisten hiljaa äitinsä opettamaa joululaulua pipareiden herkullisen tuoksun leijaillessa pirtissä. Ehkä lumi ei ollutkaan tärkeintä joulussa. Ehkä tärkeintä olikin lämmin joulun tunnelma, hevosten onnellinen heinien rouskutus ja iloinen joulumieli, jota edes räntäsade ei voinut pilata. Ja kukapa tietää, ehkä Taunollekin liikenisi pipari tai vaikka kaksi!